Maria Björklund

Korkeakouluharjoitteluni aikana CoCo-projektissa törmäsin usein kirjeluetteloita ”siivotessani” sanaan visitkort, visiittikortti – tai käyntikortti, joka on monelle varmasti tutumpi sana. Visitkort tuli myös vastaan Svenska litteratursällskapet i Finlandin kirjetyyppien ontologiaa täyttäessä, sillä se oli aineistossa yksi määrällisesti suurimmista korttityypeistä. Visitkort voi viitata niin perinteiseen käyntikorttiin kuin kuvalliseen käyntikorttimuotokuvaan, visiittikorttiin. Visiittikortti kytkeytyy laajasti valokuvauksen, mutta myös sosiaalisten suhteiden, verkostojen ja käytänteiden historiaan.

Visiittikortti, alkuperäiseltä ranskalaiselta nimeltään carte-de-visite, on nykyään kadonnut tyystin ihmisten arjesta. Kuvallisen käyntikortin ”isänä” pidetään pariisilaista muotokuvaajaa André-Adolphe-Eugène Disdériä, joka patentoi uuden kuvausmenetelmän vuonna 1854. Disdéri käytti nelilinssistä kameraa, joka tuotti noin kahdeksan pientä negatiivia yhdelle isommalle lasilevylle. Levystä otettu valmis vedos leikattiin pieniksi muotokuviksi, jotka kiinnitettiin korttipohjalle, johon lisättiin usein hieman myöhemmin myös valokuvaajan nimi ja studion sijainti. Kortit olivat kooltaan suunnilleen 10 senttiä korkeita ja noin kuusi senttiä leveitä.

Säätyläistöllä oli tapana käyttää perinteisiä käyntikortteja lyhyiden tervehdysten ja viestien välittämiseen, ja on mahdollista, että visiittikorttien alkuperäisenä tarkoituksena oli näiden korvaaminen. Varsinainen muoti-ilmiö uutuudesta tuli etenkin sen jälkeen, kun Napoleon III ja kuningatar Viktoria teetättivät itsestään visiittikorttikuvia. Suosiota siivitti myös kasvava kiinnostus valokuvausta kohtaan, joka oli vielä 1800-luvun puolessa välissä verrattain uusi asia. 

Suomeen visiittikortit tulivat vuoden 1860 tienoilla Borchardtin veljesten johdolla. Aluksi tusinan kuvan setti maksoi Helsingissä kymmenen hopearuplaa, mutta kun yhä useammat studiot alkoivat myymään visiittikorttikuvia, hinnat laskivat ja korteista tuli saavutettavampia laajemmalle joukolle. Valokuvaajat myivät tilauskuvien lisäksi myös kuuluisten ja vaikutusvaltaisten henkilöiden visiittikorttikokoisia muotokuvia. Suomessa suosittuja keräilykohteita olivat esimerkiksi J.L. Runeberg ja Eugen Schauman. 

Pian ihmiset kerääntyivät sankoin joukoin studioihin ja puhuttiin jopa visiittikorttihysteriasta. Etenkin porvaristo halusi osaksi muotokuvien traditiota, joka tähän asti oli ollut taloudellisista syistä lähinnä yläluokan harrastus. Suomessa visiittikortteja vaihdeltiin tiuhaan etenkin sukulaisten ja tuttavien kesken sekä lähetettiin postitse sellaisenaan tai kirjeen kera.

Porvarillisiin sosiaalisen kanssakäymisen muotoihin kuului erityisesti vierailut tuttavien ja sukulaisten luona. Tapana oli, että vierailijat kantoivat mukanaan muotokuvalla varustettuja kortteja, jotka jätettiin jälkeen, jos talon isäntäväki ei ollut paikalla tai pystynyt vastaanottamaan vieraita.

Visiittikorttikuvien konventioihin kuului alkuvuosina eräs mielenkiintoinen piirre: kuvassa kohde esitettiin usein ikään kuin vierailutilanteessa odottamassa isäntäväen vastaanottoa. Miehillä päähine oli joko kädessä tai laskettu pöydälle. Kävelykeppi ja hansikkaat kuuluivat myös vakiovarusteisiin. Odottaminen kuvattiin joko seisaaltaan tai istuen, jolloin kohteen asento saattoi olla suora ja ryhdikäs tai rennompi. Myös kuvien taustalla käytetty rekvisiitta – hienot matot, verhot ja huonekalut – oli usein huolella mietitty. Niiden kuului näyttää mahdollisimman tyylikkäältä ja luoda mielikuvaa varallisuudesta. Myöhemmin taustat yksinkertaistuivat ja kuvien asetelmat muistuttivat enemmän perinteisiä muotokuvia.

Osa keräsi kuvia albumeihin, jotka jätettiin esille salin näkyvimmälle paikalle, jotta vierailijat varmasti huomaisivat kuvat. Toiset puolestaan kehystivät kuvia ja ripustivat ne seinälle. Keskeistä korttien esittelyssä oli se, että ne tekivät sukulaisuussuhteet ja sosiaaliset verkostot näkyviksi myös muille. Visiittikorttien avulla voitiin näyttää muille oman sosiaalisen verkoston vaikuttavuutta – ei vain tuttavapiirin laajuutta, vaan erityisesti sen laatua. 

Visiitti- ja käyntikorttien suhteellisen suuri määrä CoCo-projektin aineistossa tulee varsin ymmärrettäväksi, kun huomioidaan ilmiön suosio ja laajuus sekä se, että visiitti- ja käyntikortit olivat tärkeä osa ihmisten sosiaalisia suhteita. Esimerkiksi kuvataiteilija Beda Stjernschantzin kirjeenvaihdon metatiedoista löytyy merkintä siitä, että Albert Edelfeltin vuonna 1902 lähettämän kirjeen liitteenä on ollut visitkort. Myös viipurilainen liikemies ja kirjailija Victor Hoving sai vuonna 1895 saapuneen kirjeen mukana visitkortin Alexander Tschepurnoffilta. 

Vastaavanlaisia merkintöjä löytyy kirjeluetteloista useita. Metadatasta ei kuitenkaan useimmiten selviä, onko kyseessä kuvallinen visiittikortti vai tavallinen käyntikortti. Asian selvittäminen vaatisi siis vierailua arkistoon. SLS:n arkistoihin onkin koottu paljon varakkaampien, vaikutusvaltaisten yläluokkaisten sukujen ja porvariston aineistoja, joiden elämässä visiittikortit olivat ilmeisen keskeisessä asemassa 1800-luvun puolestavälistä 1900-luvun alkuun.

Teksti: Maria Björklund

Lähteet:

Hirn, Sven: Kameran edestä ja takaa. valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1839-1870. Suomen valokuvataiteen museon säätiö, Helsinki 1972.

Männistö-Funk, Tiina: ”Monien käytäntöjen ’kovat kuvat’ – Käyntikorttikuvat suomalaisissa maaseutukodeissa 1900-luvun alussa.” Esine ja aika: materiaalisen kulttuurin historiaa. Toim. Maija Mäkikalli & Riitta Laitinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2010, 249–278.

Petersen, Anja: På visit i verkligheten: fotografi och kön i slutet av 1800-talet. Brutus Östlings bokförlag Symposion, Stockholm 2007.