Maria Björklund

Kun aloitin tutkimusavustajana CoCo-projektissa, tiesin jo suunnilleen mitä harjoittelujaksolta odottaa: Microsoft Word -muotoisten kirjemetadataluetteloiden tiukkaa haravointia ja muokkausta koneluettavaan muotoon. Tätä olivat tehneet myös edeltäjäni. Jatkoinkin edellisen harjoittelijan jalanjäljissä Svenska litteratursällskapet i Finlandin (SLS) kirjemetadataluetteloiden muokkausta, tai kuten projektin sisällä sitä kutsumme, siivoamista. Perusteellisten ohjeiden ja aikaisempien harjoittelijoiden siivotuista tiedostoista esimerkkiä seuraten pääsin onneksi suhteellisen nopeasti työhön kiinni.

Kirjemetadataluetteloiden lisäksi varalleni oli suunniteltu myös muita tehtäviä, joista yksi oli SLS:n datassa esiintyvien kirjetyyppien ontologian muodostaminen. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kokosin datasta löytyvät kirjetyypit ruotsiksi, suomeksi ja englanniksi synonyymeineen ja yläkäsitteineen yhteen listaan. Tehtävä osoittautui äärimmäisen mielenkiintoiseksi, sillä samalla pääsin tekemään katsauksen kirjallisen yhteydenpidon eri muotojen kiehtovaan ja monipuoliseen historiaan.

Datassa eniten esiintyvä kirjetyyppi on – ei kovin yllättäen – perinteinen kirje, ruotsiksi brev. Tarkastelemalla pelkkää kattokäsitettä brev ei kuitenkaan pääse vielä käsiksi siihen muodolliseen monimuotoisuuteen, jonka SLS:n kirjemetadata pitää sisällään. Listasta löytyy kaikkea mahdollista aina joulukorteista ja hääkutsuista kuolinilmoituksiin ja käyntikortteihin, jotka kaikki ovat yhtä lailla osa ihmisten sosiaalisia suhteita ja verkostoja. Oman mielenkiintoni herätti erityisesti listan yläpäässä keikkuva brevkort, kirjekortti. Se on toiseksi yleisin kirjetyyppi, joka listasta löytyy. Suuri määrä puhuisi sen puolesta, että kirjekortti oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa suhteellisen suosittu viestimisen väline. Muistin myös, että olen kirjemetadataa siivotessani törmännyt tähän outoon sanaan kerran jos toisenkin. Mutta mikä oikeastaan edes on kirjekortti?

Kirjekortin historia on hyvä aloittaa postikortista. Kirjekortti oli aikoinaan ikään kuin synonyymi postikortille, ennen kuvallisen postikortin tulemista markkinoille. Postikortin keksijänä pidetään Itävaltalaista Emanuel Herrmannia, joka halusi kehitellä kirjettä helpomman keinon ihmistenväliseen kommunikointiin. Vuoden 1869 tammikuussa Herrmann toi julkisuuteen ideansa kirjekuoren kokoisista korteista, joissa ei ollut kuvaa tai erillistä kuorta. Lokakuussa 1869 Itävalta-Unkarin posti hyväksyi Herrmannin ehdotuksen, ja postikortit otettiin käyttöön vielä saman vuoden aikana. Melko pian keksintö rantautui myös Suomeen. Vuoden 1871 lokakuussa tulivat myyntiin postikortit, tai kirjekortit, kuten niitä Suomessa aluksi kutsuttiin. Tähän Suomen postitirehtööri A.F. Gripenberg oli kuitenkin ensin joutunut anomaan luvan Venäjän keisarilta. 

Herrmannin kehittelemässä kortissa oli kaksi puolta: Yksi puoli oli varattu kokonaan tekstille, kun taas toiselle kuului kirjoittaa vastaanottajan osoite. Usein osoitepuolella oli myös etukäteen painettu merkintä postimaksusta. Aluksi kirjekortit aiheuttivat avoimuudellaan ihmetystä ja kummastusta. Periaatteessa kuka tahansa olisi voinut lukea yksityiseksi tarkoitetun viestin kortin kääntöpuolella, koska kirjekuori ei ollut sitä suojelemassa. Pikaisten terveisten kirjoittaminen oli kuitenkin kirjettä nopeampaa ja lähettäminen puolestaan halvempaa, joten kortit kasvattivat suosiotaan nopeasti niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. 

Jotain postikorttien suosiosta kertoo esimerkiksi SLS:n arkistosta löytyvät 33 korttia, jotka runoilija Edith Södergran ja hänen äitinsä Helena ovat lähettäneet taloudenhoitajalleen Kirsti Moilaselle 1900-luvun alussa. Monelle tuttu kuvataiteilija Helene Schjerfbeck puolestaan lähetti vuonna 1909 ystävälleen ja kuvataiteilijalle Maria Wiikille yhdeksän kirjekorttia, jotka harmillisesti ovat kadonneet arkistosta. Kortteja käytettiin myös ilmeisesti kirjeiden tavoin virallisten asioiden hoitamiseen, mistä kertoo esimerkiksi niin ikään SLS:n arkistosta löytyvä affärsbrevkort, jonka A. Augustin on lähettänyt Hjalmar Munsterhjelmille vuonna 1895. 

1890-luvulla kirjekorttien askeettinen ulkoasu sai väistyä kuvallisten ja värillisten postikorttien tieltä. Kuvalliset kortit herättivät ihmisten mielenkiinnon aikana, jolloin kuvia ei yleisesti ollut niin paljon saatavilla tai nähtävillä. Aluksi viesti kirjoitettiin kortin kuvapuolelle, toinen puoli oli edelleen varattu osoitteelle. Kuvien takia tilaa tekstille ei kuitenkaan enää ollut samalla tavalla kuin ennen. Ratkaisuna ongelmaan tekstille vapautettiin tilaa kortin osoitepuolelta, osoitteen vierestä. Ensimmäisenä muoto otettiin käyttöön Iso-Britanniassa 1902, ja Suomi seurasi pian perässä vuonna 1905. Tämä muoto on säilynyt korteissa tähän päivään asti. Siinä missä kirjekortin jälkeläiseen, kuvalliseen postikorttiin, törmää edelleen verrattain usein, on kirjekortti jäänyt kokonaan unholaan.

Lähteet:

• Pietiäinen, Jukka-Pekka: Postia kaikille. Suomen Postin tarina 1638-1998. Edita, Helsinki 1998.
• Ylä-Mattila, Mirka: ”Postikortti oli oman aikansa pikaviestin, joka kauhistutti avoimuudellaan” Postimuseon blogi, 2019.
• https://www.postimuseo.fi/postikortti-oli-oman-aikansa-pikaviestin-joka-kauhistutti-avoimuudellaan/ [haettu 21.6.2024]